Kerttu Erkamo in Memoriam

Sukumme kunniajäsen ja samalla sukumme vanhin jäsen Kerttu Erkamo poistui keskuudestamme 21.2.2007 lähes 95 vuoden ikäisenä.

Kerttu syntyi 23.3.1912 Viipurissa kolmantena lapsena öljyvaraston hoitajan Otto Berkanin perheeseen. Hän suoritti ylioppilastutkinnon Viipurin Tyttölyseossa v. 1932 ja toimi sen jälkeen 7 v. Viipurin kaupungin virkailijana. Vuosina 1939-1942 hän opiskeli käsityönopettajaksi. Sota-aikana Kerttu oli lottakomennuksella eri puolilla Karjalaa mm. Karhumäessä, Rukajärvellä ja Viipurissa. Sodan loppuvaiheissa hän oli Helsingissä Valtioneuvoston järjestelytoimiston palveluksessa ja siinä yhteydessä ministerien "piikana", kuten hän itse tätä valtioneuvoston muonitukseen liittyvää tehtäväänsä kuvaili. Elämäntyönsä Kerttu suoritti Helsingin kaupungin koulutoimessa Taivallahden kansakoulun käsityönopettajana. Opettajan virasta hän jäi eläkkeelle v 1972.

Kerttu asui lähes talvisotaan asti lapsuudenkodissaan Viipurin Havilla. Helsingissä hän asui aluksi Töölössä, mutta hankki jo 60-luvulla oman asunnon Munkkivuoresta. Sinne hän sisusti viihtyisän kodin, jossa oli paljon kauniita taide-esineitä. Aluksi hänen kanssaan asuivat äiti Ida ja veli Heimo. Viimeiset 3 vuottaan Kerttu asui hoitokodissa Pohjois-Haagassa.

Näön vähittäinen huonontuminen kymmenen viimeisen elinvuoden aikana oli hänelle kova isku. Kun lukeminen ei enää ollut mahdollista, tulivat radion klassisen musiikin ohjelmat hänelle tärkeiksi. Erityisen mielellään hän kuunteli oopperamusiikkia.

Kerttu piti ulkoilmaelämästä. Hänen nuoruuden harrastuksenaan oli partiotoiminta. Myöhemmin tilalle tulivat retkeily ja matkailu. Kotimaan matkailun lisäksi hän teki useita ulkomaanmatkoja lähinnä Euroopan maihin. Kotimaassa hän liikkui kesäisin ystäviään tapaamassa omalla autollaan. Ulkomaanmatkoilla olivat usein mukana veljien perheenjäseniä tai muita ystäviä. Kesäiseen elämään toi sisältöä Lopelta hankittu mökki, jota hän piti yhdessä Heimo-veljensä kanssa. Entinen partiolainen patikoi koko ikänsä. Yli 70-vuotiaanakin Kerttu saattoi kauniina syyspäivänä kävellä yli kymmenen kilometrin lenkkejä.

Kertulla oli laaja ystäväpiiri. Hän piti yhteyttä viipurilaisiin ystäviinsä, ylioppilastovereihinsa ja sukuunsa, mutta joutui pitkäikäisenä kokemaan omaan sukupolveensa kuuluvien ystävien poistumisen tästä elämästä. Kerttu osallistui tiiviisti Munkkivuoren seurakunnan kerhotoimintaan ja Kansallisten seniorien toimintaan, josta hän sai useita pitkäaikaisia ystäviä.

Kertulla oli lahjakkaalle ihmiselle ominaista uteliaisuutta ja joustavuutta. Hän ei pelännyt uusia asioita. Ajokortin hän hankki melko iäkkäänä. Vielä 90-vuotispäivänsä kynnyksellä hän mietiskeli tietokoneen hankkimista, mutta totesi sen mahdottomaksi huononevan näkönsä vuoksi. Kerttu seurasi aktiivisesti maailman tapahtumia ja yhteiskunnallista elämää. Yhteiskunnan asioita hän pohti keskusteluissa vielä vuoden 2006 presidentinvaalin aikoihin.

Kerttu oli aidosti vaatimaton. Hän ei tuonut itseään esille ja mielellään vetäytyi keskusteluista, johon osallistui joku asiat mielestään paremmin tunteva. Hänestä oli tärkeää olla olematta vaivaksi kenellekään. Itse hän oli kuitenkin valmis ottamaan vastuun läheisistään. Hän huolehti vuosia äidistään sekä kuuroutuneesta Heimo-veljestään.

Lapsuuden ja nuoruuden Viipuri oli aina Kertun mielessä. Viipurilaisuuttaan Kerttu vaali säilyttämällä huolellisesti nuoruuden aikaisia valokuviaan ja muita muistoesineitä, joita hän lahjoitti myös Karjalan liitolle ja Etelä-Karjalan maakuntamuseolle. Näkyvin osoitus hänen kotiseutuharrastuksestaan on Karjalan Liiton julkaisusarjassa vuonna 1984 ilmestynyt kirjanen "Koti Viipurin Havilla". Siinä Kerttu on dokumentoinut lapsuutensa kodin ja sen elämäntavan. Kirjan pohjana ollut käsikirjoitus voitti karjalaisen kaupunkikulttuurin kuvaamiseksi järjestetyn kirjoituskilpailun vuonna 1977. Tämä kirjallinen työ ei ollut Kertun ainoa. Hän sai 70-luvulla myös kunniamaininnan viipurilaisaiheisesta näytelmäkäsikirjoituksestaan "Ajurin vaimo".

Suku sai nauttia Kertun laajasta Viipuri-tietämyksestä suvun vanhoille asuinsijoille tehdyillä matkoilla. Viimeiseksi yhteiseksi matkaksi jäi vuonna 1996 tehty laivaristeily. Kertun iloiset Viipurin murteella pidetyt opastarinat ovat varmasti jääneet kaikkien mukanaolleiden mieleen.

Kerttu oli sukumme viimeinen viipurilainen, joka aikuisikäisenä osallistui työelämään Viipurissa. Hänen mukanaan on kadonnut elävä yhteytemme tähän suvun entiseen kotikaupunkiin, jonne Kerttu pystyi muistinsa ja muistojensa avulla aina palaamaan.

"Kolmen vuosikymmenen aikana perheemme näki Havin kasvavan ja kehittyvän, nyt kaikki tuhoutui muutamassa päivässä. Jälkeenpäin mieleen nousseet kuvat pysähtyvät kuitenkin siihen maisemaan, jonka näin salin ikkunasta kesäisenä pyhäaamuna, kun valkokylkiset laivat aamuauringossa hohtaen matkasivat lahdelta kohti saaristoa." kirjoittaa Kerttu Havi-kirjansa lopussa rakkaasta kotipaikastaan.